top of page

Kadonnut ystävä

Minulla oli ystävä, rakas sellainen. Olkoon hänen nimensä tässä tarinassa vaikkapa Rosa. Me tapasimme Rosan kanssa nuorina aikuisina ja ystävystyminen oli helppoa. Kävimme yhdessä juhlimassa ja toisinaan paransimme maailmaa – keskustelumme saattoivat kestää tuntikausia.


Näin kului vuosia. Me vannoimme ystävyyttä, rakastimme toisiamme. Päätimme, että vanhoiksi tullessamme muutamme samaan taloyhtiöön. Emme eroaisi koskaan. Varsinkin Rosa sanoi, että koska olimme tavanneet jo yli 20 vuotta aiemmin, ystävyytemme oli todella harvinaista ja sitä piti vaalia.


Naisia kun olemme, meille tuli välillä sanomista. Toisinaan ihmettelin, miten empaattiset ja mukavat ihmiset voivat loukkaantua toisilleen pienistä sanoista, muutamista katseista, jotka tulkitaan väärin. No, se kuulunee naisten välisiin suhteisiin.


Me saimme kuitenkin hankaukset selvitettyä aina ja palasimme ystävinä saman pöydän ääreen. Me kunnioitimme toistemme piirteitä ja meillä oli hyvä olla yhdessä.

Rosalla oli aivan erityinen paikkansa minun sydämessäni. Hän auttoi minua nuoruuteni kasvukipujen keskellä. Viime kevät toi muutoksen tuulet. Rosa muuttui jotenkin…hänen suhtautumisensa minuun muuttui. Hänellä oli aina kiire, aikaa ei minulle enää riittänyt. Kesällä en kuullut hänestä mitään, joten syksyllä päätin hänet tavata. Jouduin pettymään. Me keskustelimme, mutta Rosan silmistä näkyi, että jokin puuttui; hänen ”sielunsa” ei ollut läsnä.


Tuli talvi. Tuli kevät. Minulla oli kiireitä. Keskellä koronaelämää tajusin, etten ole kuullut Rosasta pitkään aikaan. Laitoin viestiä, mutta en saanut vastausta. Yritin soittaa, mutta puhelu katkaistiin. Soitin myöhemmin uudestaan, mutta puhelu katkaistiin jälleen. Laitoin viestiä, että olin huolissani. Mitä oli tapahtunut?


Nyt ymmärrän, että ystävyyteemme on tullut särö tai se on kokonaan katkennut. Syytä en tiedä, ja olen tilanteesta pahoillani. Pyytäisin anteeksi, jos tietäisin mitä. Minun sydämeni tekee ylimääräisen voltin, kun ajattelen menetettyä yhteyttämme, rakasta ystävääni, jota minulla ei enää ole.


Tämä kertomus on osoitettu niille, joilla on ystävä tai jotka ovat sellaisen menettäneet. Joskus elämä tulee väliin, tapahtuu jotain, mikä muuttaa kaiken. Haluaisin kovasti tietää, mitä Rosalle tapahtui. Ehkä se jonain päivänä selviää, ehkä ei. On sanonta, että ystävyys on kuin viini – se vain paranee vanhetessaan. Niin minäkin aina luulin.


Surullisinta tässä on se, että Rosa ei ole ainoa ystäväni. Saan olla kiitollinen siitä, että ystävystyn helposti ja minulla on paljon hyviä ihmisiä ympärilläni. Joka päivä, jolloin en kuule Rosasta, hänen kuvansa mielessäni pikkuisen haalistuu…jonain päivänä kuva ehkä katoaa lopullisesti. Soittaisit jo.

2 views0 comments

Recent Posts

See All

Comments


bottom of page