Ei arvaisi, että nämä oheisen kuvan kirjaimet - kaunot vanhanaikaisella mustekynällä kirjoitettu - teki rasavilli lapsi. Koulussa oli tiukka kuri, siellä todellakin istuttiin pulpeteissa ja nyherrettiin. Jospa olisi vaan opettaja nähnyt tekstini, joka oli päiväkirjassani!

Eräänä päivänä ollessani kansakoulun kolmannella luokalla koulumme pihaan ajoi ihan oikea "televisioauto". Luokanopettajamme lähetti meistä muutaman haastateltavaksi. Minä ja paras luokkakaverini pääsimme oikein opettajahuoneeseen haastatteluun, jossa meiltä kyseltiin monenmoista.

Loppujen lopuksi TV-ohjelma tehtiin ystävästäni, joka oli ns. avainlapsi ja joka oli vanhempineen muuttamassa ihka uuteen lähiöön Turussa.

Olin luonnollisesti kateellinen, kun minusta ei tullutkaan filmitähteä, mutta asenteeni oli ennenaikainen! Minut pyydettiin mukaan kuvauksiin kahteen kohtaukseen muistaakseni. Toisessa vaihdoimme kiiltokuvia koulun pihalla ja toisessa leikimme Puolalanpuistossa.

Vanhempani tai mummoni, joka minua päivittäin hoiti, eivät tainneet tietää sivuroolistani mitään. Kun ohjelma sitten julkaistiin heinäkuussa 1972, kommentit kotona olivat aikamoisia: "Mikset kammannut hiuksiasi?" "Pitikö sinulla olla tuo saamelaishattu päässäsi?" jne. Minun mielestäni aina hapsottavat luonnonkiharani olivat kyllä hienosti ja saamelaishattu, joka oli ostettu edelliskesänä Lapin matkalta, oli lempihattuni, punainen vieläpä!

Ihmettelin aina lapsena sitä, miksi minua ei valittu koulun näytelmäkerhossa prinsessan rooliin, joka oli pääosa. Lauloinkin hienosti. Se ei kuitenkaan riittänyt. Monia vuosia myöhemmin itse valmistuttuani luokanopettajaksi ja pitäessäni koulun ilmaisutaidon kerhoa tajusin vasta tilanteen. Se pillipiiparin rooli, jossa kävelin näyttämön läpi viheltäen tai se prinsessan hovineidon rooli, jossa istuin hetken näyttämön laidalla olivat varmaan juuri ne, joihin jaksoin keskittyä. Noin kaksi minuuttia. Ja sitten taas juostiin!!!