Olin eilen Runoviikon avajaisissa Turussa, jonne olen nyt virallisesti muuttanut. Kertussa tuo tapahtuma oli, lavarunoutta. Pääsin keskustelemaan Turun Sanomien kulttuuritoimituksen Tuomo Karhun kanssa lukemisesta, sen merkityksestä. Siitä, että nykylapsille ei enää lueta eivätkä lapset siitä johtuen lue. Lasten ja nuorten lukutaito on rapistunut. On helpompi antaa lapsen pelata tai katsoa suoratoistopalveluja kuin lukea hänen kanssaan. Se on mielestäni tämän päivän kiireisten aikuisten helmasynti. Kuitenkin lukutaidolla ja lapsille lukemisella on valtavan suuri merkitys. Se kasvattaa itsetuntemusta, empatiakykyä, opettaa tunnistamaan tunteita ja opettaa kieltä, jolla kommunikoimme. Antaa välineen tulevaisuuteen. Sillä kieli on keskeinen seikka, kun käsittelemme aivoissamme informaatiota.
Lapsen kanssa lukeminen opettaa myös läheisyyttä ja antaa lapselle käsityksen siitä, että on aikuiselle tärkeä. Katsoin ikkunasta eräänä syysaamuna, kun äiti kuljetti kahta lasta varmaankin päivähoitoon. Toinen lapsista istui rattaissa, toinen itki suureen ääneen. Yritti saada äitinsä huomion. Äiti oli keskittynyt kännykkänsä lukemiseen.
Haloo. Tuokin pikkuinen on tulevaisuuden aikuinen. Mitkä eväät hän saa noin? Sen, että vanhempaa ei kiinnosta, vai? Toivottavasti tuo ikkunasta todistamani oli vain huono hetki. Silti sieluuni piirtyi kuva, joka jäi sinne muistuttamaan siitä, miten ihmisyys kehittyy.
Minulle luettiin lapsena satuja. Kun olin vähän vanhempi ja opin koulun alkaessa lukemaan, luimme yhdessä. Ollessani ahmimisikäinen meillä oli kotona hetkiä, jolloin koko perhe luki jokainen itsekseen. Oli myös yhteisiä lukuhetkiä, jolloin kirja kiersi kädestä käteen. Toivon, että näitä malleja jaettaisiin myös tämän päivän aikuisille. Digiloikka on nyt tehty, Nyt on aika tarttua kirjoihin.