Mielikuvitus lähtee laukkaamaan Littoistenjärvellä

Littoistenjärven rantaa kiertää luontopolku, jonka alkupää on tässä aivan kotini nurkilla.

Ihmisten ollessa töissä tai koulussa täällä on hiljaista. Kun silloin lähtee yksin kulkemaan pitkin järvenrantaa vievää polkua, joka muuttaa kallioiseksi metksäksi, on mielikuvituksella tilaa lähteä lentoon.

Kuuluiko venerannasta kahahdus?

Piiloutuiko joku veneen alle?

Entä kevyt piipuntuoksu rannassa?

Polun muuttuessa metsäiseksi, saattaa kuulla oksan risahtavan. Kuka siellä on?

Tuleeko joku polkua pitkin vastaan?

Kivikkoon on helppo kompastua,

vai tönäiseekö joku minut veteen...

Lapsuuden mielikuvitusleikit ovat muuttuneet aikuisen mielikuvitusleikkeihin, joista saattaa hyvällä onnella kehittää jännittävänkin tarinan.

Palaan takaisin päin.

Kuulenko oikein? Kulkeeko joku edelläni, vai onko hän tulossa minua vastaan?

Samassa kuuluu koiran haukahdus.

Yskinäinen kulkija siis?

Huomaan kalliolla kiipeilevän naisen. Mies koiran kanssa odottaa polun kaarteessa.

Kysyn kiipeilijältä, mikä on hukassa.

Hän kertoo, että täällä on geo-kätköjä.

Sekin vielä!

On monta tapaa liikkua Littoistenjärven maisemissa.

Minun tapani on antaa mielikuvitukselleni siivet.

Katsahtaessani yksinäisen villan mustana vällyvään ristikkoikkunaan olen näkevinäni vilahduksen hahmosta.

Vai onko se sittenkään ihminen?

Palaan kotiini Verkatorniin.

Ulkona on hiljaista, tuuli enteilee sadetta.

Istahdan koneeni ääreen ja alan kirjoittaa.